Sivut

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

vauva neuleilla jatketaan...

Ja tosiaan, vauva neuleilla jatketaan. ;)
Myssy on ihan samaa lehmuksen vehreää nallea kuin mitä edellisen postauksen vauvan neuletakki, mutta en nyt onnistunut saamaan väriä toistumaan oikein, enkä oikeastaan jaksanut kovin yrittääkään.

Vauvan kypärämyssy
Lanka: Novita Nalle
Langan menekki: 33 g
Puikot: 3 mm
Tiedättekös mitä olen hoksannut...
Sen, että meidän lapset on jo ihan kamalan isoja!
Jokin aika sitten kuvittelin, että olisin pelkästään iloinen siitä, että lapset kasvavat ja pärjäävät sitten täten koko ajan enenevässä määrin ilman apuani päivittäisistä asioista. Mutta nyt, kun Peetu menee syksyllä eskariin, hoksasin, että en pidäkään siitä, että lapset kasvaa. Se tekee minut pelkästään surulliseksi.
Perjantai illalla kävin läpi lasten vanhoja vaatteita. Muistin hetkiä ja tapahtumia, milloin vaatteet oli ollut Peetun tai Leevin päällä. Aina välillä itkin vähän. Vastaan tuli monta vaatetta, joita vain en voinut laittaa laatikkoon takaisin, vaan ne oli pakko ottaa sieltä pois ja laittaa parempaan talteen. Jos niitä vaikka vielä jonain päivänä tarvitsisi...
Olen miettinyt sitä, miksi olen siitä niin surullinen kun lapset kasvaa. Tiedän, että minulla on kova hoivaamisen tarve. Pidän siitä, että saan hoitaa ja huolehtia muista. Ja ehkä nyt, kun lapset ehdottomasti haluaa tehdä suurimman osan asioista itse, koen itseni välillä vähän "turhaksi" ja tarpeettomaksi. Ehkä tuo turha on vähän liian voimakas sana, mutta en nyt tähän hätään keksi muutakaan.
Mutta miettikää, Peetu menee nyt syksyllä eskariin ja vuoden päästä sitten Leevi. En voi käsittää mihin tämä aika on mennyt. Ihan juuri äsken vasta sain Peetun ensimmäistä kertaa rinnalleni, mutta ei, siitä on jo yli 6 vuotta aikaa. Ja tuntuu, että ihan äsken olin kamalan huolissani Leevistä, joka oksensi kaiken sen vähänkin maidon mitä sain hänet juomaan. Ja kuinka neuvolassa ei oikein osattu ottaa kantaa epäilyyni allergioista, kun Leevihän oli silloin vasta 2,5kk, kun eihän noin pienellä Voi olla allergioita. Mutta epäilyni osui silloin oikeaan, yksityisellä lääkärillä Leevillä todettiin maito- ja kananmuna allergiat ja myöhemmin sitten liuta muita. Tai kuinka liottelin vaatteita ammeessa irti Leevin ihosta, kun ihottuma oli niin paha, että iho valui kudos nesteitä ja kuinka me, Leevi ja minä, itkettiin yhdessä, kun yritin parhaani mukaan rasvailla ihoa vaikka se Ihan Taatusti sattui. Mutta kaikista niistä vaikeuksista on selvitty ja aika kuultaa muistot. Ja nyt olisin ihan valmis vaikka käymään saman läpi uudelleen.
Tavallaan osasin odottaa tätä tunnetta ja oloa, mutta odotin, että se iskee vasta sitten, kun lapset alkaa perustamaan omaa perhettä. Vai iskeekö tämä fiilis uudestaan silloin? Kun tulee aika päästää irti lapsistaan... Voi apua, toivottavasti osaan päästää irti ajoissa, toivottavasti en jää roikkumaan lapsiini.
Ehkä pääsen tästä vielä yli, ehkä en. Nyt en ainakaan näe sitä, miten tästä yli pääsen. Luulen, että jokainen äiti (ja isä) käy tämän saman olon läpi. Toisilla se on varmaan voimakkaampi tunne kuin toisilla ja toiset pääsee tästä yli helpommin kuin toiset. Ja pahoin pelkään, että minulla tämä kestää kauan, olen viimmeiseen asti tunne ihminen, luulen, että enempää ei voisi tunne ihminen ollakaan ja nyt olo onkin pelkästään haikea ja surullinen, rintaa puristaa ja ahdistaa, itkettää, enkä oikein osaa tarttuakaan mihinkään. Mutta eiköhän tämä tästä...
Yritän kovasti ajatella sitä, että edessä olisi vain 4 työpäivää, ja sitten 10 päivän vapaa. Juhannuksen jälkeen olisi suunnitelmissä lähteä Jannen kanssa kaksistaan moottoripyöräilemään. Peetu ja Leevi pääsee Muorin ja Paapan luokse lomailemaan. Olen iloinen tulevasti reissusta ja odotan sitä innolla.

5 kommenttia:

Minna kirjoitti...

Lasten kasvaessa niiden tarpeet muuttuu erilaisiksi, ei kuitenkaan yhtään vähäisemmiksi. Vähän aikaa sitten meilläkin oli se tilanne että vaipatetiin, syötettiin, puettiin. Nyt retkeillään, jutellaan, pohditaan isoja asioita (mihin avaruus loppuu? mistä on ensimmäinen ihminen tullut? miltä kuolema tuntuu?), autetaan läksyissä, valjastetaan maailmaan ja puhalletaan kannattelevaa tuulta siipien alle. Meitä tarvitaan vaikka lapset kasvavat. Ja se aika mitä nyt jää itselle kun lapset tekee jo itsekin juttuja, se pitää täyttää parisuhdetta ja omaa hyvinvointia tukevilla jutuilla :) Niinhän se on, että elämä on muutoksessa elämistä ja siihen pitää yrittää sopeutua. Jaksele!

Anonyymi kirjoitti...

Vaikka lapset olis täysikäisiä ne tarvii vanhempiaan tarpeet vaan on erilaisia. Minä olen ainakin onnellinen kun lapset on terveitä ja pärjää ilman minun jatkuvaa paapomista. Ajattelepa niitä vanhempia joiden lapset on vammaisia eivätkä koskaan pärjää yksinään. Nyt vähän asiat oikeeseen järjestykseen ja nauti lastesi kasvamisesta ja kehityksestä.

Paula kirjoitti...

Tuo sun tekstis on just, ku mun aatokset sillo joskus. Muistan aina sen eka kerran, ku poika lähti tästä itekseen kerhoon, mä kattelin kamarin ikkunasta ja märisin. Se oli kauheeta, meijän poika jo niin iso, ett itekseen menee kerhoon. Sama sit aikanaan tytön kans, vaikka se oli jo ehkä vähä helpompi. Ny poika jo täysikänen, asuu vielä kotona, mutt puhuu jo muutosta. Tyttö lähtee syksyllä Kalajoelle kouluun ja asuu sielä viikot. Vähä pitää alkaa totutteleen siihen, ett me ollaan isännän kans kohta taas kahen. Toisaalta oottaa sitä, toisaalta pelkää. Se on kauheeta, ku noi lapset kasvaa, ainaki ny vielä tuntuu siltä. Aikanaan helpotti, ku ne kasvo. Aika aikaansa kutaki.

Anonyymi kirjoitti...

Uskallanko mä nyt sanua tätä...?
Musta tuntuu että sulla on vauvakuume!!!
T:Nonna

Anonyymi kirjoitti...

Sulla on vauvakuume!!!