Sivut

tiistai 26. lokakuuta 2010

Blogin luonne muuttuu... Hyvä vai huono asia?!

Hieman omia ajatuksiani bloggaamisesta ja siitä, mitä tämä blogi minulle merkitsee. Aikanaan aloitin blogin pitämisen vuodatuksen kautta. Tuossa eräänä päivänä luin wanhan blogini kirjoituksia. Silloin aloitin nimenomaan nettipäiväkirjan pitämisen. Tarinoita ja ajatuksia kahden pienen kanssa kotona olemisesta ja siitä tavallisesta arjesta. Sitten vasta myöhemmin blogiin mukaan tuli harrastukset ja valokuvat. Ensimmäinen teksti wanhaan blogiin on syntynyt kesäkuun lopulla 2005. Esikoinen oli silloin 2v ja kuopus 6kk. Muistan, kuinka lähellä olin lopettaa blogiin kirjoittamisen silloin, kun tajusin, että siskoni oli läytänyt blogini ja luki sitä. No ei kai se sinällään ihme ollut, että hän blogin löysi, olenhan aina esiintynyt täällä blogi maailmassa täysin omalla nimellä. Se oli kuitenkin ehkä ensimmäinen kriisi, jonka koin pitäessäni omaa blogia. Kun en ehkä kuitenkaan olisi halunnut suvun lukevan kaikkia kirjoituksiani. Ja lopetinkin joksikin aikaa, silloin oli pitkä tauko bloggaamisessa. Mutta palasin ja jatkoin kuten ennenkin.
a
Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeä asia. En ole oikein ikinä osannut puhua asioistani, puhuminen omista henkilökohtaisista asioista tai pelkästään ajatus siitä, on kamalan ahdistavaa. Päästää nyt joku niin lähelle omia ajatuksiasi.
a
Kuinka monta päiväkirjaa aloitinkaan nuoruudessani. Ja kuinka monta kertaa sain huomata, että aina ne käytiin lukemassa. Ja se on ehkä suurin loukkaus, jonka voi toiselle tehdä. Kirjoittaminen, kun kuitenkin oli se juttu, jolla päästin "peikot" pois sisältäni. Kirjoittamalla ne asiat paperille, sain ne ajatukset pois päästäni. Kun silloin nuorena tajusin, että en ikinä voisi salaa kirjoittaa päiväkirjaa, lopetin sen. Ja ahdistuin. Kun asiat jäi päähän enkä saanut niitä ulos. Ja mitä siitä sitten seurasi, juomista, kapinointia, viiltelyä ja itsemurha ajatuksia...
a
Tuosta on kuitenkin kulunut paljon aikaa ja asiat ovat aika hienosti nyt. Minulla on rakastava mies ja kohta kolme lasta. He ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Ja tätä omaa perhettäni rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä elämässä. Omia lapsiani puolustan viimmeiseen hengenvetoon asti, tuen heitä päätöksissään ja rakastan ilman ehtoja. Teen parhaani äitinä, kuten kai jokainen äiti tekee. Ehkä.
a
Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että blogiani lukeneet ihmiset, analysoi ja päivittelee kirjoituksiani selkäni takana. Tekisivät edes sen päin naamaa. Kuinka heitä säälittää ja surettaa tämä pieni ihminen kohdussani, kun äiti kirjoittaa mitä kirjoittaa. Minä teen sen sentäs omalla nimelläni ja omilla kasvoillani, mitään peittelemättä tai salaamatta. Mutta ilmeisesti, jälleen kerran, on väärin tuoda ajatuksiaan esille ja julki. Tai ainakin se pitäisi tehdä nimettömänä, ettei kukaan vain saisi tietää. Vai mahtaako tämä olla heidän puoleltaan häpeää? Tiedä häntä.
a
Mutta tämä nyt kuitenkin on johtanut siihen, että tästä eteenpäin, tässä blogissa ei tulla näkemään kuvia rakkaistani, eikä täältä tule tämän koommin löytymään ainuttakaan merkintää koskien omaa elämääni tai ajatuksiani. Täällä tulee olemaan vain ja ainoastaan käsitöitä. Täytyy löytää omille ajatuksilleni toinen paikka. Nimettömänä. Vaikka en siitä pidäkään. Mutta kaikki vain siksi, että... en tiedä.
a
Tiedän, että osa tämän blogin lukijoista käy täällä juurikin siksi, että kirjoitan avoimesti omasta elämästäni. Ja jotkut ovat samaistuneet siihen ja joitakin olen tietämättäni auttanut. Olisin kovin kiitollinen, jos kuulut näihin ihmisiin, niin laita minulle sähköpostia ( teija.mustasaari@kotinet.com ). Mielelläni sinulle kerron sen toisen blogin osoitteen, jossa aloitan ajatuksieni kirjoittamisen. Kunhan sen ensin löydän itse.
a
Päättelyä odottaa kahdet villapöpät ja vauvan myssy, niistä kuvia kunhan päättelykeijukainen on käynyt kylässä.
a
Mutta nyt viimmeiset kuvat muista aiheista kuin käsitöistä. Kuvat on ottanut rakas mieheni, kun käytiin Ohtakarissa viime sunnuntaina. :)
a





"...Kolme pientä elefanttia marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin..." ;)





Veden aikaan saannoksia ranta hiekkaan.

Lapset nautti. Hieman olivat märkiä, mutta kannattaako sitä nyt ihan pienistä nipottaa. Vaatteet ja pestyä ja kuivattua. :)

Alkaa toi maha olemaan jo sen kokoinen, ettei paljo naurata. ;)

Peetu näyttää tempun!
Minä lopetan, mutta palaan käsitöiden kanssa. Ehkä.

1 kommentti:

seijap kirjoitti...

Harmi että on ihmisiä jotka selän takana puhuvat ja ihmettelevät.
Ihana kuitenkin jos jaksat jatkaa tätä käsityöblogina.
Jaksamista myös maha-asukin kanssa toivottelen. Kohtahan tuo jo taitaa putkahtaa.